Tag Archive | esineilmaisu

Kisapohdintoja ja tiistairallyt

<ulina-alert>

Mä oon ollu koiraharrastuksien suhteen taas henkisesti niin kovilla. Mua kannustettiin hakemaan Ifan kanssa koiratanssin maajoukkueeseen, varmaan ainakin kolme eri ihmistä ollut että hae hae, totta kai haet, hae ihmeessä. Oltiin jopa kaksissa karsintakisoissa. Viimeisen vuoden kaikki kisat vaan on mennyt huonosti. Käytännössä siis se aika, kun on kisattu koiratanssissa voittajaluokassa. Eikä tämä koske pelkkää koiratanssia, vaan rally-tokot ihan aswell on mennyt päin honkia. Koottuja selityksiä on niin paljon kuin vaan ikinä ehdin keksiä. On treenattu ja kisattu liian intensiivisesti, rally-kisoissa ei oo ollu tarpeeks lämmin, mä olen tehnyt liikaa koulutusvirheitä menneisyydessä, Ifa ei vaan kykene palkattomuuteen, koiralla ei riitä rahkeet. Kun oikea syy on varmaan vaan se, että mä vaadin liikaa liian aikaisin. Heti kun joku liike onnistuu seikkaperäisesti käsimerkin avulla kotona keittiössä, sitä lähdetään kokeilemaan kisatilanteessa ja sitten ihmetellään kun koira kieltää tai tulee metrin väärässä paikassa positiossa. Ai mikä yliopettaminen? Paikkoihin yleistäminen? Häiriöiden treenaaminen? Palkattomuus? Siihen kun vielä lisää sen, että mun pääasiallisin reagointitapa virheisiin on ollut se, että mä turhaudun ja kiukustun, että miksei se koira nyt tee. Niin no, miksiköhän ei… Olisko vaikka koska se ei osaa tarpeeksi hyvin, siltä vaaditaan liikaa. Peiliin katsomisen paikka.

En hakenut koiratanssin maajoukkueeseen. Eilen julkaistiin joukkuevalinta. PM-kisoihin lähtee HTM:ään kolmikoirainen joukkue neljän sijaan, ei varakoirakkoa. Ifa olisi ollut mukana, jos olisin hakenut. Mä menen ihan sekaisin pelkästä ajatuksesta, että pitäisi olla mukana. Onneksi ei olla. Ja samaan aikaan harmittaa ihan kamalasti. Harmittaa se, että en ole niin hyvä kouluttaja, että voitaisiin lähteä edustusjoukkueeseen. Koska oishan se hienoa, harjakoira edustusjoukkueessa. Mä haluaisin nähdä meidät siellä, mutta mä en kykene. Mä haluaisin voida seistä siellä ylpeänä itsestäni ja koirastani, mutta mä en kykenisi.

Ifa on osaamistasoltaan korkeintaan keskinkertainen AVO-HTM-koirakko. Eikä siitä toki ole syyttäminen – jos nyt ketään syyttää tarvitsee – muuta kuin sitä, joka minua takaisin peilistä katsoo. Ifa tykkää tehdä. Se oppii nopeasti. Samaan aikaan musta tuntuu, että jos mä haluan edes yrittää olla reilu ohjaaja koiralleni, on ainoa reilu teko lopettaa sen kanssa kisaaminen. Itken käytännössä joka ikinen kerta kun ajattelen sitä, ja olen ajatellut sitä viime aikoina usein. Kaikista niistä hyvistä asioista huolimatta tuntuu, että nyt sen on loputtava. Se ei vaan voi kisata enää. Se ei ole reilua koiralle, kun se ei kykene niistä kisatilanteista nauttimaan, vaan ottaa ne niin raskaasti. Koko tämä matka – 2 x TOKO ALO1, rallysta RTK2 ja 1 x hyväksytty tulos voittajasta, koiratanssissa kisaaminen voittajaluokassa ja HTM:n “SM-pronssi” 2016 – ja tähänkö se päättyy? Kauhea potentiaali jää käyttämättä, mutta ihan turhaa on olla osaava koira, jos ei sitä osaamista pysty näyttämään. Arkielämässä ei tarvitse osata kymmentä positiota viiteen eri suuntaan useassa eri tempossa niin, että koira pysyy oikeassa kohdassa kuin liimattu. Ja kaikki koska mä olen niin jumissa, etten usko että tilannetta voisi treenaamalla korjata. En usko varsinkaan itseeni, ja koirankin uskon menneisyyden virheillä pilanneeni niin, ettei paluuta ole. Toisaalta tiedostaa, että se on hieno pieni koira, jonka kanssa on saavutettu niin paljon enemmän kuin mitä koskaan uskoisi harjakoiran kanssa olevan mahdollista, ja pyörittelen mielessä villiä ajatusta siitä, pitäisikö tarjota sitä Viikon Rakiksi SporttiRakille, ja silti en vaan kykene näkemään konkreettista tulevaisuutta enää kisakentillä.

Marjo Korander-Taavitsaisen blogipostaus SporttiRakissa koiraurheilijan itseluottamuksesta kolahtaa silti kovaa. Päällimmäiseksi jää ajatus, että kyllä on niin niin niin paljon kasvettavaa vielä koiranohjaajana ja kilpailijana, koiraharrastajana. Mä en vaan tiedä, pystynkö mä vielä kasvamaan. Ifan “uran” ajattelu menee kyllä niin tunteisiin, että siitä on objektiivisuus kaukana. Mistä mä tiedän, milloin teen oikeita ratkaisuja ja milloin luovutan liian helpolla kun en onnistukaan kaikessa heti. Retorinen kysymys, johon ei ole vastausta olemassakaan.

</ulina-alert>


Siirrytään sitten Mindyn tiistaisiin rally-tokotreeneihin. Mindyn kanssa on tapahtunut ihan ihmeellistä kehitystä. Ja samalla taas ongelmia on sellaiset kohdat, joista ei ole tarvinnut ikinä Ifan kanssa vääntää. Viimeisin huikea edistys on ollut, että ollaan pystytty tekemään jonkun mittaista seuruuta niin, että mä olen vihdoin saanut vasemman käden pois nyrkistä mahan päältä suoraksi koiran “ulkopuolelle”. Se on huikeaa. Samoin takapäänkäyttö on pysynyt aika hyvänä. Oikeanpuolen seuruukin kuulemma paranee kerta kerralta, mutta sitä on itse vielä vaikea nähdä. Seuruusta pysähtymisissä on myös tapahtunut jotain edistystä. Sen sijaan nyt vaikuttaa siltä, että houkutuksesta on tulossa meille haaste. 😀 En sano ongelma, en usko että siitä tule ongelma. Se on varmasti koulutettavissa, ja Mindy oppii kyllä. Me vaan ollaan vasta niin alkeissa, ettei Mindy ymmärrä vielä jutun juonta että treenatessa maailmassa ei ole mitään muuta kuin minä.

Seisomista on nyt treenattu erikseen, kun Mindy siitä alkoi ottaa hieman painetta. Huomaan kuitenkin Mindyn kanssa tosi hyvin sen, miten oleellista on että mä pidän pääni kasassa. Jos mä olen rauhallinen ja johdonmukainen, koirakin tekee paremmin. Samantien jos mä lähden kohellukseen mukaan tai alan menettää malttiani, niin on satavarma että Mindy laittaa läskiksi. Tää on oikeesti niin hienoa, että toi koira haastaa mua ohjaajana erityisesti tällä saralla. Erittäin arvokasta oppia, jota tuo koira tarjoaa mulle.

Esineilmaisua on myös vähän harjoiteltu. Koitin siirtää treeniä ulos, kun sisällä ei pääse kauhean helposti kauemmas koirasta vaikeuttaakseen treeniä. No, tyhmänä koitin sitten taas ulkona edetä liian nopeasti enkä oikein osaa suhtautua siihen, kun Mindy nousee ilmaisusta ennen kuin olen halunnut. Toisaalta, se ei ole ollut käskyn alla, se on tarjonnut käytöstä, mutta mmmhhh… Huolestuttaa että se oppii samanlaiseksi kuin Ifa, että ei vapautuskäskyillä väliä kun asentoa voi vaihtaa sitten kun huvittaa, kun on omasta mielestään ollut asennossa tarpeeksi pitkään. Tähän onkin ihan erinomaista treeniä se meidän tokokurssin vihjeestä maahan ja vasta vapautuksella ylös. Sen harjoittelua täytyy jatkaa.

Jotain koiratanssia tarttis myös treenata, jos siinä suunnitteli joskus Mindyn kanssa kisaavansa. Yksi kohta täytyisi koreosta vaihtaa ja muutamaakin kohtaa vähän vahvistella, sekä mielellään treenata niitä kattavasti muuallakin kuin kotona. No, kesä tulee, ja puolen toista viikon päästä tulee myös Tahtitassujen koulutusviikonloppu! Sitä odotan ja PALJON! Mindykin pääsee treenaamaan. 🙂

Peltojälkeä á la Petteri Ikonen

Sunnuntaina oli hieno päivä. Kurvattiin Emmi ja Yoda kyytiin, harjat hoitoon Lumen seuraksi ja nokka kohti Ylöjärveä. Oltiin vähän viime tingassa kyselty paikkoja jälkiviikonlopun toiselle päivälle ja saatiin kuin saatiinkin paikat sinne. 06:30 starttasi auto Turusta ja yhdeksältä oltiin perillä. Koulutus oli suunnattu erityisesti lapinkoirille, mutta muunkin rotuiset pääsivät mukaan. Kouluttajina toimivat Petteri ja Matleena Ikonen; Petteri peltojäljellä ja Matleena metsäjäljellä. Me peltojäljelle menevinä päästiin Petterin oppiin ja vitsit että oli kyllä ihan huikea päivä!

Ensiksi kerrottiin meidän koirista ja sitten ruvettiin tallaamaan jälkiä. Mä kysyin kouluttajan mielipidettä siihen, että laitetaanko nami kengän kärkeen vai kantaan, ja päädyin siihen että laitan namin kengän kärkeen, vaikka muistelisin Suski Korrin aikanaan opettaneen että laitetaan kantaan. Kyselin myös siitä, että milloin kannattaa alkaa tekemään tyhjiä kohtia jäljelle, ja Petteri sanoi että ehkä nyt kun koira on niin vähän vasta tehnyt niin joskus syksyllä ottaisi tyhjät mukaan sinne. Tyhjistä puhuttiin muutenkin paljon, että niillä voi aina kokeilla sitä montako tyhjää koira ottaa hyvin kunnes menee läskiksi, ja montako namia tyhjän jälkeen tarvitaan “rauhoittamaan” koira tyhjältä tulleesta “stressistä”. Nämä on asioita, jotka täytyy koirakohtaisesti kokeilla ja löytää. Petteri kertoi myös, että lähes järjestään kaikki hänen treenijälkensä loppuvat aina 40-50 namitettuun askeleeseen. Että vaikka jäljellä olisikin tapahtunut jotain häslinkiä, niin noiden viimeisten namiaskelien turvin koira lähtee kuitenkin aina voittajana pois jäljeltä, saa onnistumisen siihen alle. Niin joo ja mä myös opin että miten jälkipaalulla kuuluu toimia. 😀 Nythän se on ollut vähän hazardous kun en oo yhtään tienny miten siinä tulee toimia, mut nyt osaan istuttaa koiran ennen paalua ja odottaa että koira katsoo jälkeä ja antaa sitten jälkikäskyn. Kauheasti puhuttiin kaikkea muutakin, vitsailtiin, Petteri tarinoi ja kertoi omista kokemuksistaan ja mitä kaikkea hän on aikojen saatossa oppinut ja oli kyllä todella opettavaista kuunnella näitä. Samoin oli hyvin opettavaista seurata muiden jälkiä. Suomen- ja ruotsinlapinkoirien lisäksi jäljellä oli yksi sakemanni ja yksi mudi.

No sitten niihin jälkiin. Päätin Mindylle tehdä n. 100 askelen jäljen yhdellä kulmalla, mittaa suunnilleen 80 askelta ennen kulmaa ja about 20 kulman jälkeen. Mua rupes jännittämään että ei saakeli tekeeköhän Mindy mitään kun tää on sen elämän joku neljäs jälki ja kaikki muut on tehty kotipellolla eikä oo mitään seuruetta koskaan kulkenut perässä. Vaan turhaan jännitin ja Mindy teki just niin hyvin kuin kotonakin, välittämättä perässä kulkevasta seurueesta. 🙂 Kulmakaan ei mennyt kovin hösseliksi vaan selviytyi siitä ihan hyvin. Mitä nyt aloitus paalulla oli vähän, krhm, koominen. 😀 Mindy veti jo ku höyryveturi pellolle, se tiesi ihan selkeesti että mitä ollaan tultu tekemään ja nenä aktivoitui välittömästi. En tiiä miten se on noin fiksu koira. Anyway, mentiin paalulle ja sain kuin sainkin Mindyn istumaan siihen ja jäin odottamaan, että se katsoisi jälkeä ja voisin antaa luvan. Mindy katsoi, minä annoin luvan, Mindy meni maahan ja rupesi syömään nameja aloituskohdasta. 😀 😀 Emmä voinu ku nauraa ja miettiä että ok enskerralla jäädään kauemmas paalusta niin, että täytyy lähteä liikkeelle päästäkseen nameihin eikä voi vaan mennä maaten syömään niitä. Kouluttajan palautteet oli, että sehän oli ihan hyvännäköistä tekemistä lukuun ottamatta sitä paalulla sekoilua. 😀

Seuraavaksi katseltiin taas muiden jälkiä ennen kuin lähdettiin syömään. Ihan mahtava kesäkahvila löytyi sieltä vähän matkan päästä, josta sai oikein pizzaa ja kaikkea. Vetäistiin Emmin kanssa pizza puoliksi ja juteltiin kaikenlaista koiraharrastuksista kouluttajan ja ruotsinlapinkoiraihmisen kanssa. Ruoan jälkeen palattiin eri pellolle tekemään uudet jäljet. Tällä kertaa tuli komento, että tehdään Mindyn kanssa pelkkä suora jälki, ei kulmia, mutta että kokeillaan laittaa muutama kolmen askeleen tyhjä jäljelle. Vaikka oltiin just puhuttu että ehkä syksyllä sit tyhjiä. 😀 Mutta ehkä tehdään pidempiä tyhjiä sit vasta syksyllä ja nyt voidaan kokeilla näitä 3 askeleen tyhjiä. Tein lopulta sitten 180 askeleen jäljen, jossa 3 x 3 askeleen tyhjää.

Ensimmäinen tyhjä selkeästi hämmensi Mindyä. Olin liian kaukana liinassa enkä tajunnut ja ehtinyt puuttua, kun se lähti sivuun ja pyörähti ympäri niillä kohdin. Näki oikein kun se tunki nokkaansa pitkin sitä askelta että ei perkele, tässä kuuluis olla nami, missä se nyt saakeli soikoon on. 😀 Sen jälkeen meno oli ehkä vähän epävarmempaa, Mindy kävi aika usein vähän jäljen sivussa ja mä en oikein osannut kunnolla puuttua siihen vaan olin liikaa kiinni ajatuksessa “anna koiran selvittää itse”, vaikka sille voisi myös kertoa että “hei, mitä sä duunaat, pidäppä huoli siitä jäljestä”. Muut tyhjät kohdat eivät tulleet esille ihan yhtä selkeästi kuin ensimmäinen, ja loppuun päästiin kuin päästiinkin. Näin kirjoitettuna tulee ihan sellainen olo kuin olis kauheenki huonosti menny, mut ihan tyytyväisenä mä kyllä lähdin jäljeltä pois. 😀 Pentubeussini kanssa. 😀 😀 Kurssilaisten & koutsin mielestä Tintulla on kuulemma ihan pentukarva.

Päivän kakkososassa käsiteltiin myös esineilmaisua lisää. Nähtiin harjoitus esinejäljestä ja saatiin vinkkiä ilmaisun opettamiseen. Aikalailla samoin mä olin harjoitukset aloittanutkin aikanaan, nyt vaan ehkä panostaa vielä enemmän siihen että pääsee liikkumaan koiran takana koiran ollessa maaten, ja voi vähän myös miettiä koiran katseen suuntaa että mistä palkkaa. Innostus kyllä kasvoi että jes, nyt lisää treeniä esineille niin saadaan nekin joskus jäljelle mukaan. Esineiden kohdalla puhuttiin myös siitä, ettei ole sellaista asiaa kuin “jälki vie mennessään” niin ettei koira ilmaise esineitä, vaan joko koira ei osaa / ymmärrä esineilmaisua, tai sitten koira ei jäljestä. Ja esineitä opettaessa pitää muistaa opettaa yhtä asiaa kerrallaan ja kun toista kriteeriä vaikeutetaan niin toista helpotetaan. Niin kuin kaikessa muussakin koulutuksessa.

Oli kyllä kokonaisuudessaan ihan huippu päivä. Kurssilaiset oli tosi kivoja, kouluttaja oli aivan huippu, säätkin salli ja koirat oli taitavia. Kiitos kouluttajalle ja kiitos järjestäjälle! Nyt jäi hirveä hinku että aaaaaa, tätä lisää. 😀

18362051_10155079248492530_1127817651_o