Tag Archive | pohdintoja

Kisapohdintoja ja tiistairallyt

<ulina-alert>

Mä oon ollu koiraharrastuksien suhteen taas henkisesti niin kovilla. Mua kannustettiin hakemaan Ifan kanssa koiratanssin maajoukkueeseen, varmaan ainakin kolme eri ihmistä ollut että hae hae, totta kai haet, hae ihmeessä. Oltiin jopa kaksissa karsintakisoissa. Viimeisen vuoden kaikki kisat vaan on mennyt huonosti. Käytännössä siis se aika, kun on kisattu koiratanssissa voittajaluokassa. Eikä tämä koske pelkkää koiratanssia, vaan rally-tokot ihan aswell on mennyt päin honkia. Koottuja selityksiä on niin paljon kuin vaan ikinä ehdin keksiä. On treenattu ja kisattu liian intensiivisesti, rally-kisoissa ei oo ollu tarpeeks lämmin, mä olen tehnyt liikaa koulutusvirheitä menneisyydessä, Ifa ei vaan kykene palkattomuuteen, koiralla ei riitä rahkeet. Kun oikea syy on varmaan vaan se, että mä vaadin liikaa liian aikaisin. Heti kun joku liike onnistuu seikkaperäisesti käsimerkin avulla kotona keittiössä, sitä lähdetään kokeilemaan kisatilanteessa ja sitten ihmetellään kun koira kieltää tai tulee metrin väärässä paikassa positiossa. Ai mikä yliopettaminen? Paikkoihin yleistäminen? Häiriöiden treenaaminen? Palkattomuus? Siihen kun vielä lisää sen, että mun pääasiallisin reagointitapa virheisiin on ollut se, että mä turhaudun ja kiukustun, että miksei se koira nyt tee. Niin no, miksiköhän ei… Olisko vaikka koska se ei osaa tarpeeksi hyvin, siltä vaaditaan liikaa. Peiliin katsomisen paikka.

En hakenut koiratanssin maajoukkueeseen. Eilen julkaistiin joukkuevalinta. PM-kisoihin lähtee HTM:ään kolmikoirainen joukkue neljän sijaan, ei varakoirakkoa. Ifa olisi ollut mukana, jos olisin hakenut. Mä menen ihan sekaisin pelkästä ajatuksesta, että pitäisi olla mukana. Onneksi ei olla. Ja samaan aikaan harmittaa ihan kamalasti. Harmittaa se, että en ole niin hyvä kouluttaja, että voitaisiin lähteä edustusjoukkueeseen. Koska oishan se hienoa, harjakoira edustusjoukkueessa. Mä haluaisin nähdä meidät siellä, mutta mä en kykene. Mä haluaisin voida seistä siellä ylpeänä itsestäni ja koirastani, mutta mä en kykenisi.

Ifa on osaamistasoltaan korkeintaan keskinkertainen AVO-HTM-koirakko. Eikä siitä toki ole syyttäminen – jos nyt ketään syyttää tarvitsee – muuta kuin sitä, joka minua takaisin peilistä katsoo. Ifa tykkää tehdä. Se oppii nopeasti. Samaan aikaan musta tuntuu, että jos mä haluan edes yrittää olla reilu ohjaaja koiralleni, on ainoa reilu teko lopettaa sen kanssa kisaaminen. Itken käytännössä joka ikinen kerta kun ajattelen sitä, ja olen ajatellut sitä viime aikoina usein. Kaikista niistä hyvistä asioista huolimatta tuntuu, että nyt sen on loputtava. Se ei vaan voi kisata enää. Se ei ole reilua koiralle, kun se ei kykene niistä kisatilanteista nauttimaan, vaan ottaa ne niin raskaasti. Koko tämä matka – 2 x TOKO ALO1, rallysta RTK2 ja 1 x hyväksytty tulos voittajasta, koiratanssissa kisaaminen voittajaluokassa ja HTM:n “SM-pronssi” 2016 – ja tähänkö se päättyy? Kauhea potentiaali jää käyttämättä, mutta ihan turhaa on olla osaava koira, jos ei sitä osaamista pysty näyttämään. Arkielämässä ei tarvitse osata kymmentä positiota viiteen eri suuntaan useassa eri tempossa niin, että koira pysyy oikeassa kohdassa kuin liimattu. Ja kaikki koska mä olen niin jumissa, etten usko että tilannetta voisi treenaamalla korjata. En usko varsinkaan itseeni, ja koirankin uskon menneisyyden virheillä pilanneeni niin, ettei paluuta ole. Toisaalta tiedostaa, että se on hieno pieni koira, jonka kanssa on saavutettu niin paljon enemmän kuin mitä koskaan uskoisi harjakoiran kanssa olevan mahdollista, ja pyörittelen mielessä villiä ajatusta siitä, pitäisikö tarjota sitä Viikon Rakiksi SporttiRakille, ja silti en vaan kykene näkemään konkreettista tulevaisuutta enää kisakentillä.

Marjo Korander-Taavitsaisen blogipostaus SporttiRakissa koiraurheilijan itseluottamuksesta kolahtaa silti kovaa. Päällimmäiseksi jää ajatus, että kyllä on niin niin niin paljon kasvettavaa vielä koiranohjaajana ja kilpailijana, koiraharrastajana. Mä en vaan tiedä, pystynkö mä vielä kasvamaan. Ifan “uran” ajattelu menee kyllä niin tunteisiin, että siitä on objektiivisuus kaukana. Mistä mä tiedän, milloin teen oikeita ratkaisuja ja milloin luovutan liian helpolla kun en onnistukaan kaikessa heti. Retorinen kysymys, johon ei ole vastausta olemassakaan.

</ulina-alert>


Siirrytään sitten Mindyn tiistaisiin rally-tokotreeneihin. Mindyn kanssa on tapahtunut ihan ihmeellistä kehitystä. Ja samalla taas ongelmia on sellaiset kohdat, joista ei ole tarvinnut ikinä Ifan kanssa vääntää. Viimeisin huikea edistys on ollut, että ollaan pystytty tekemään jonkun mittaista seuruuta niin, että mä olen vihdoin saanut vasemman käden pois nyrkistä mahan päältä suoraksi koiran “ulkopuolelle”. Se on huikeaa. Samoin takapäänkäyttö on pysynyt aika hyvänä. Oikeanpuolen seuruukin kuulemma paranee kerta kerralta, mutta sitä on itse vielä vaikea nähdä. Seuruusta pysähtymisissä on myös tapahtunut jotain edistystä. Sen sijaan nyt vaikuttaa siltä, että houkutuksesta on tulossa meille haaste. 😀 En sano ongelma, en usko että siitä tule ongelma. Se on varmasti koulutettavissa, ja Mindy oppii kyllä. Me vaan ollaan vasta niin alkeissa, ettei Mindy ymmärrä vielä jutun juonta että treenatessa maailmassa ei ole mitään muuta kuin minä.

Seisomista on nyt treenattu erikseen, kun Mindy siitä alkoi ottaa hieman painetta. Huomaan kuitenkin Mindyn kanssa tosi hyvin sen, miten oleellista on että mä pidän pääni kasassa. Jos mä olen rauhallinen ja johdonmukainen, koirakin tekee paremmin. Samantien jos mä lähden kohellukseen mukaan tai alan menettää malttiani, niin on satavarma että Mindy laittaa läskiksi. Tää on oikeesti niin hienoa, että toi koira haastaa mua ohjaajana erityisesti tällä saralla. Erittäin arvokasta oppia, jota tuo koira tarjoaa mulle.

Esineilmaisua on myös vähän harjoiteltu. Koitin siirtää treeniä ulos, kun sisällä ei pääse kauhean helposti kauemmas koirasta vaikeuttaakseen treeniä. No, tyhmänä koitin sitten taas ulkona edetä liian nopeasti enkä oikein osaa suhtautua siihen, kun Mindy nousee ilmaisusta ennen kuin olen halunnut. Toisaalta, se ei ole ollut käskyn alla, se on tarjonnut käytöstä, mutta mmmhhh… Huolestuttaa että se oppii samanlaiseksi kuin Ifa, että ei vapautuskäskyillä väliä kun asentoa voi vaihtaa sitten kun huvittaa, kun on omasta mielestään ollut asennossa tarpeeksi pitkään. Tähän onkin ihan erinomaista treeniä se meidän tokokurssin vihjeestä maahan ja vasta vapautuksella ylös. Sen harjoittelua täytyy jatkaa.

Jotain koiratanssia tarttis myös treenata, jos siinä suunnitteli joskus Mindyn kanssa kisaavansa. Yksi kohta täytyisi koreosta vaihtaa ja muutamaakin kohtaa vähän vahvistella, sekä mielellään treenata niitä kattavasti muuallakin kuin kotona. No, kesä tulee, ja puolen toista viikon päästä tulee myös Tahtitassujen koulutusviikonloppu! Sitä odotan ja PALJON! Mindykin pääsee treenaamaan. 🙂

Onnenvillasukat heinäkuuksi

Eija postasi maanantaina kuvan ihan parhaasta villasukasta. Näin sukan ja kelasin että ei hitto, tossa olis niin tokovillasukka, onnensukka, että tollaset ku sais nii menisin noi jalassa kokeisiin vaikka heinäkuussa! Jaa niinkö? Ja eiku haasteesta kiinni, Eija alkaa kutoa sukkia ja me aletaan tehotreenata. 😀 Forssassa ois siis heinäkuussa kaksikin koetta, viikonlopun molempina päivinä, ja kesäkuussakin kai joku iltakoe. Tähdätään sitten niihin heinäkuisiin viimestään, sekä koevalmius että villasukat.

Koska olen edelleen traumatisoitunut viime kesästä…

Kesä 2014

 

…niin mehän ei kyllä ilman ihan jäätäviä treenimääriä mihkää kokeesee lähdetä. Käynnistämme siis kolmen kuukauden tehotreenit kokeita silmällä pitäen. Treenit alkoivat tänään, aiheita paikallamakuu, seuraamisen paikka ja liikkeestä seisominen. Oleellisen sisällön treenistä voisi tiivistää yhteen sanaan: naksutin. Miksi en käytä sitä enempää, kun joka kerta kun muistan sitä käyttää, niin ylistän sen maasta taivaisiin jonain ylijumalallisena taikaesineenä?! Koska sitä se todellakin on. Treenin aihe mikä tahansa, niin kehitys junnaa paikoillaan niin kauan kunnes kaivan naksun esiin ja sit lähtee lyyti kirjottaan.

Ensimmäisenä vuorossa oli taas paikallamakuu, jota ennen kaksi tunnetilatreeniä. Ei paineistu enää paikallamakuun virittelysanasta, menee hyvin maahan ja jää rauhassa odottamaan. Tänään vaan oli ongelmana se, että toi meinas nousta jokasen palkkauksen jälkeen. Ekalla hymähdin ja osoitin maata, kun koira oli nostanut vasta peppunsa ylös ja olin ihan vieressä. Toisella kertaa nousi namien jäänteitä nuuhkien samalla kun kävelin pois päin, jolloin vähän rumemmin käskin kauempaa sen takaisin maahan. Meni maahan, mutta otti painetta => alkoi täristä. Halusin kumminkin palkata vasta pään maahan laittamisesta makuussa. Ifa ensin laski päätään puoleen väliin kohti maata, ja jäin odottamaan lisää. Tärinä kun ei kuitenkaan ottanut loppuakseen, niin kun Ifa vielä vähän laski päätään lähes lattiaan kiinni, niin päätin mennä palkkaamaan. Sitten perään toinen lyhytkestoinen makuu, josta palkkasin lähes välittömästi kun laittoi pään maahan. No, jatketaan. Nuokin nousemiset oli siis vähän sellaisia, että Ifa joko unohti tai sille oli epäselvää että pitikö sen nyt pysyä maassa vai loppuiko homma tähän, ei mitään sellaista paineistunutta “yhyy mamma älä jätä” -meininkiä, joten olen vielä ihan toiveikas paikkiksen suhteen.

Naksu kädessä rupesin sitten ottamaan sitä seuruuta. Harjoitin myös sitä, että kun se edisti liikaa, peruutin ja Ifan piti tulla mukana takaisin. Kyllä se edelleen koittaa keulia ties kuinka paljon, mutta myös onnistumisten määrä lisääntyi huomattavasti ja paikka taaempaa löytyi taas aiempaa useammin. Ehkä tääkin vielä saadaan kuntoon!

Yks päivä lenkin päätteeks koitin pihassa ottaa liikkeestä seisomista, ja siitä ei meinannut tulla mitään, kun sai 2-3 kertaa käskeä ja koira käveli silti mukana ja ääntä korottamalla koira vain paineistui lisää. Revin sitten jo hiuksiani että nytkö se ei osaa enää sitäkään liikettä, joten pitihän sitä kokeilla nytkin. Naksu kädessä pyysin vaan koiran mukaan, “seis“, jatkoin kävelyä, ja kappas vaan, hyvin se sen osasi. Naksuttelin sitten muutamankin kerran tuosta pysähtymisestä eikä valittamista. Tein myös yhden lyhyen koiran taakse paluun, jossa lisäapuna käskin sen odottaa, koska se ei ole sujunut aiemmin kovin hyvin. Ja mitä vielä, siinä se pysy! Kyllä se jotain osaa.

Haasteesta motivoituneena olen myös varannut huomisaamiksi Kompassilta agitilan kaverivuorona itselleni, jonne ajattelin mennä treenaamaan hyvin monipuolista kattausta. Ajattelin ottaa aksan puolelta keinun kanssa bang gamea ja keppejä, tokossa tunnetilaa, tosi helppoa paikkista ja seuruun paikkaa ja lisäksi sitä meidän kosketustreeniä. Alotellaan tokolla, jatketaan aksahömpällä ja loppuun koskemista. Lisäksi ollaan menossa ensviikolla käymään Hyvinkäällä treenimässä, joten kyllä tässä on harjoitusta tiedossa! Odotan innolla että näen miten nää hommat tästä lutviutuu. Haluaisin myös lähtä opettaan noille agilityn juoksukontakteja, mutta tällä treenin ja perehtymisen määrällä ei ehkä ryhdytä nyt siihen hommaan…

 

Paikallaoloa kaikissa asennoissa

Tuli mieleeni yksi kokous, jossa keskusteltiin rally-tokon haastavuudesta. Yksi ihminen älähti, että sehän on ihan lastenleikkiä, jolloin itse kurtistin kulmiani ja toin esille käytösruudun, että erityisesti sivulla seisominen useamman minuutin ajan ei oo ihan niin simppeli juttu paatuneelle tokokoiralle, jonka kanssa vähänkään opetettu asioita tarjoamisen kautta. “Pysyy pysyy ku käskee sen odottaa!” oli vastareaktio. Vielä kun luin päälle keskustelua paikallamakuun treenaamisesta, niin johan oli motivaatio valmis – ok, treenataan paikallaoloa, kaikissa asennoissa!

Aloitettiin normaalista paikallamakuusta tehden alkuun kuitenkin yksi tunnetilatreeni. Otin myös naksun mukaan, jota aika harvoin olen paikallamakuussa käyttänyt. Ajatus oli ylipäänsä lähteä vahvistamaan sitä, että kun jotain on käsketty niin sitä kans toteutetaan kunnes muuhun annetaan lupa – voimatta kuitenkaan tietysti vaatia vielä ihan hirveästi. “Sivu – rauha – kyllä – maahan – odota“. Vedin siinä sekuntikellon kanssa sitten sitä paikkistreeniä, vaihtelevasti 10-15-20-30sek välein palkaten sinne johonkin kahteen minuuttiin asti. Silleen, että kun Ifalla oli pää maassa, naksautin, kävelin rauhassa sen luo, kyykistyin eteen ja palkkasin maahan samalla ihan rauhassa silitellen ja kehuen, ja poistuin taas antamatta uutta käskyä. Kerran se nousi noiden jälkeen, jolloin vähän ärähdin sille että “HÖH! maaaaahan…” jonne se sitten painui epäileväisenä, mutta onneksi korjaus ei osoittautunut liian kovaksi, vaan koira rentoutui taas makuuseen, laittoi pään alas, malttoi olla ja sai palkan ja näin.

Paikkikset kun meni jees, niin päätin sitten ottaa sivulla istumista. Kaikessa yksinkertaisuudessaan. Käskyt silleen että “sivu – kyllä – odota“. Siinä sitten oikeastaan aika lyhyin aikavälein naksuttelin ja palkkailin, melkeen 5sek välein jossei lyhempiäkin, koska Ifa tosi herkästi alkaa muuten sivulla miettiä, että mitähän tässä nyt pitäis tehdä että sais namia ja alkaa tarjoamaan kaikkea. Nyt välit oli sikäli ainakin tarpeeks lyhyitä, ettei se ehtinyt tarjoamaan kertaakaan mitään. En sitten tiedä olisiko virhe – korjaus ollut tehokkaampaa, mutta ehkä se on vasta tulevaisuuden asia. Enskerralla vaan pidempiä aikavälejä.

Istumisen ja makaamisen sujuessa niin hyvin, niin otin myös sitä pahinta – sivulla seisomista. Taas tosi tiheillä palkkausväleillä mutta kappas vaan, pysyhän se! Mä kun olin varma, ettei se pysyisi sivulla seisomassa edes viittä sekuntia, ja kyllä se ainakin sen verran malttoi olla. Jes jes! Naksuttelin sitä sitten ihan samaan malliin kuin edellisiäkin. Loppuun otin vielä pari istumis- ja seisomistreeniä koira edessä eikä sivulla, ja nekin sujui yllättävän hyvin. On se naksu ihme vekotin, se pystyy mihin vaan. Ja Natural Menu, joka on meidän uusi treeninami Ziwipeakin seuraajana.

Seuraamisen kanssa mun tekee mieli vaihtaa taas taktiikkaa. Tai vois ehkä tehdä ristiin näitä, en tosin tiedä mikä järki siinä olis, ei ehkä paljon mikään. Mutta siis se, että imuttamisen rinnalle ottaisin taktiikaksi sen, että AINA kun se rupeaa edistämään seuruussa, niin mä rupeankin peruuttamaan ja vaadin sitäkin peruuttamaan tai vähintään tulemaan takaisin perusasentoon sinne taaksepäin mihin juuri peruutin itse. Niin että sinne pieneen kalloon iskostuis se, että ei voi keulii siellä metrin edellä vaan on oikeesti pysyttävä mukana. Kokeilin tuota jo kertaalleen, ja aika nopeasti pääsin palkkaamaan hyvistä seuruukohdista useammankin kerran verrattuna lukuisiin aiempiin seuruutreeneihin. Tää ehkä vois olla meijän taktiikka…

Musta tuntuu, et Ifan kanssa saa aina tehdä jotain iiiihan omia kikkoja. 😀 Niinku esim. noudon kanssa ei mitenkään edistytty nopeasta nostosta pitkäkestoisempaan pitoon, ja lopulta järkeilin, että se millä saan sitä kestoa pidennettyä, on heittämällä kapula. Varmaan mikään ohje kehota tekemään tolleen, jos ongelma on et koira ei pidä kapulaa. Mut väliäkös sillä, se toimi! Ja nyt sillä on nouto – hyväkin, vaikka joskus uskoin etten saa sitä ikinä noutamaan. Samoten en oo muistaakseni törmännyt kehoitukseen, että puuttua edistämiseen peruuttamisella, joten mikä ettei, tässä vois olla toivoa!